Historia

Alkutaival

Elokuun kuudentena 1963 Primulan kabinettiin Mannerheimintien ja Lönnrotinkadun kulmaan kokoontui kuutisenkymmentä nuorta opiskelijaa pitämään palaveria. Tilannetta tarkkaillut suojelupoliisin edustaja tiivisti kokouksen kulun raporttiinsa: ”Joukko eri poliittisia mielipiteitä omaavia pasifistisia idealisteja, jotka pitävät Bertrand Russelia esikuvanaan perusti Sadankomitea-nimisen järjestön ja valitsi puheenjohtajakseen Kalevi Suomelan”. Uusi yhdistys päätti ensi töikseen hankkia käyttöönsä lisää harakanvarvasmerkkejä ulkomailta, niiden menekki kun tuntui olevan erittäin kova.

Miksi Sadankomitea? Suomessahan toimi jo ennestään lukuisia rauhanjärjestöjä. Oli kristillishenkinen ja vahvasti kaksikielinen Suomen Rauhanliitto ja toisen maailmansodan jälkeen perustettu Suomen Rauhanpuolustajat, joka nojasi voimakkaasti äärivasemmistoon ja Neuvostoliiton ohjaamaan Maailman rauhanneuvostoon.

Nouseva 1960-luvun ikäpolvi kuitenkin vierasti vanhoja järjestöjä. Haluttiin perustaa oma yhdistys, joka erottuisi niin vanhahtavasta Rauhanliitosta kuin kommunistivetoiseksi koetusta Rauhanpuolustajistakin.

Ydinsodan uhka

Sadankomitea syntyi konkreettisena koetusta ydinsodan uhkasta. Ydinaseet olivat olleet realiteetti kansainvälisessä politiikassa toisesta maailmansodasta lähtien ja niiden määrä tuntui lisääntyvän kiihtyvällä vauhdilla samalla, kun kylmä sota tuntui alentavan aseiden käyttökynnystä. Sadankomitean esikuvia olivat Englannissa 1958 perustettu Campaign for Nuclear Disarmament -järjestö (CND) sekä siitä eronnut radikaalimpi Committee of Hundred. Molempien järjestöjen henkisenä isänä toimi filosofi Bertrand Russell.

Helsingin Sadankomitean säännöissä kerrottiin yhdistyksen pyrkivän pysyvän rauhantilan luomiseen maailmaan muun muassa vastustamalla asevarustelua, herättelemällä julkista mielipidettä ymmärtämään ydinaseiden vaarat, edistämällä tieteellistä rauhantutkimusta ja kannattamalla yksipuolista aseistariisuntaa. Tavoitteeseen pääsemiseksi yhdistys ilmoitti vetoavansa erityisesti nuorisoon ja ylioppilaisiin sekä pyrkivänsä yhteistyöhön rauhan puolesta toimivien järjestöjen ja yksityisten kansalaisten kanssa.

Sadankomitea sai hyvän lähdön. Se oli ensimmäinen ”yhden asian liike” ja muutaman vuoden ajan järjestöllä oli eräänlainen hegemonia-asema nuorison keskuudessa: se asetti yhteiskunnalliset kysymykset, joihin muiden piti vastata.

Vietnamin vaikea sota

Sadankomitea alkoi kuitenkin rakoilla vuosikymmenen loppupuolella. Keskiöön nousi kysymys Vietnamin sodasta. Ranskan vanha siirtomaa kävi itsenäistymistaistelua, johon sotkeutui myös Yhdysvallat. Monet rauhanjärjestöt asettuivat ehdoitta Vietnamin kommunistihallinnon puolelle ja olivat valmiita jopa kuskaamaan aseita imperialismin vastaista taistelua käyville sankareille.

Sadankomitea jakautui kahtia Vietnamin kysymyksen vuoksi. Niin kutsuttu marssijasiipi kannatti voimakasta Vietnamin tukemista kun ”tutkijat” peräänkuuluttivat analyyttisempaa keskustelua kolmannen maailman kysymyksistä. Tutkijalinja voitti sisäisen kamppailun, minkä johdosta monet marssijoista marssivat suoraan Rauhanpuolustajien riveihin. Kilpaileva järjestö kun katsoi kolmannen maailman konflikteja suoraviivaisesti leniniläisen imperialismiteorian kautta ja hyväksyi sorrettujen kansojen aseelliset vapaussodat ilman erityistä kyseenalaistamista.

Vaikka Sadankomitea vielä 1966 perusti Suomen Sadankomitealiiton maanlaajuiseksi kattojärjestöksi useille paikkakunnille syntyneille paikallisyhdistyksille ja ryhtyi samana vuonna julkaisemaan kunnianhimoista Ydin-lehteä, sen suosio nuorisoradikaalien keskuudessa alkoi hiipua.

Vuoden 1968 vuosikokouksessa oli paikalla ennätysvähäiset 60 henkeä, suojelupoliisin mukaan ”opiskelijoita ja joitakin taiteilijatyyppejä”. Kokouksesta Supolle raportoineen tarkkailijan mukaan sadankomitealaiset olivat ”viime aikoina hienostuneet ja tulleet samalla jollakin tavalla varovaisemmiksi sekä siirtyneet aatteessaan jonkinlaiseen tieteelliseen tutkimusvaiheeseen, josta seurauksena on ollut toiminnalle harkittu asiallisuus”. Tästä johtui tarkkailijan mukaan myös järjestön jäsenmäärän hienoinen lasku, kun ”pop-kulttuurin hulinointihaluiset edustajat ovat löytäneet muita puuhia”.

Yllytysoikeudenkäynnit

Sadankomitea nousi 60-luvun lopulla jälleen otsikoihin. Siviilipalvelukseen pääseminen edellytti tuolloin puolustusministeriön alaisen tutkintatoimikunnan seulan läpäisemistä. Sadankomitea vaati mielettömänä pidetyn vakaumuksentutkinnan lakkauttamista ja mahdollisuutta suorittaa aseeton palvelus rauhaa edistävissä tehtävissä, esimerkiksi kehitysyhteistyön, rauhantutkimuksen tai sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä.

Helmikuussa 1969 Erik Schüller piti Vanhalla ylioppilastalolla puheen, joka käynnisti niin kutsutun yllytysprosessin. Hän kehotti aseistakieltäytymiskeskustelun yhteydessä kaikkia vakaumuksentutkintalautakunnan hylkäämiä paikallaolijoita kieltäytymään aseista lautakunnan päätöksestä huolimatta. Lisäksi hän selvitti, millainen rikos tämänkaltainen yllytys aseistakieltäytymiseen oli, ja kehottipa vielä paikallaolevia poliisin edustajia raportoimaan puheistaan esimiehilleen. Näin tapahtuikin ja Schüller haastettiin oikeuteen. Hänen tuekseen nousi liike, joka pyrki tekemään saman rikoksen kuin Schüller. Yli sata ihmistä allekirjoitti pikavauhtia Schüllerin oikeudenkäynnin alla adressin, jossa yllytettiin kieltäytymään aseista. Kaj Chydeniuksen, Jörn Donnerin, Paavo Lipposen, Ulf Sundqvistin ja kumppaneiden allekirjoittama paperi toimitettiin tiedotusvälineille ja suojelupoliisille.

Schüllerin oikeudenkäynti eteni ja hän sai lopulta yllättävän kovan, reilun vuoden mittaisen vankeustuomion puheestaan Vanhalla. Yllytysprosessi tuotti lukuisia muitakin tuomioita, jotka vaihtelivat lievistä sakkorangaistuksista yli vuoden ehdollisiin vankeustuomioihin. Muun muassa Ilkka Taipale tunnusti avoimesti syyllisyytensä: ”Olen levittänyt monistetta kadulla kahdelle tuntemattomalle, asevelvollisuusiän sivuuttaneelle naiselle Suopon kulmalla ennen kuin veimme nimilistan Suopoon. Levittämiseni todistaa Erkki Tuomioja, joka ei millään tavoin pyrkinyt estämään kauhistuttavan tekoni suorittamista.” Taipale sai vuoden ja kolmen kuukauden vankeustuomion, Tuomioja kuukauden vähemmän.

Kaiken kaikkiaan Sadankomitea katsoi asiansa edistyneen prosessin ansiosta – valtiovallan oli ollut pakko taipua naurettavien oikeudenkäyntien edessä ja uudistaa vanhentunutta lainsäädäntöä. Annetut tuomiot kumottiin osin korkeammissa oikeusasteissa ja presidentti Kekkonen armahti loput yllyttäjät. Yllyttäminen aseistakieltäytymiseen ei ollut enää rikos.

Hiljainen 70-luku ja END-liike

Sadankomitean sisäinen nokkapokka johti siihen, että 70-luvun vaihteen vuosikokouksissa kamppailtiin todella järjestön linjasta ja hallinnasta. Tiukkojen äänestysten jälkeen Sadankomitea kuitenkin säilyi irrallaan aktiivista valtaustyötä tehneestä taistolaisuudesta.

Sadankomitea siis pysyi ”itsenäisenä”, mutta järjestön toiminta kuihtui 70-luvunmittaan lähes olemattomiin. Virta Sadankomitean vasemmalla puolella oli niin kova, ettei järjestö pystynyt muuhun kuin seuraamaan vierestä, kuinka Rauhanpuolustajien anti-imperialistinen retoriikka upposi uuteen taistolaissukupolveen ja rauhanjärjestön kylkeen liimautuivat miltei kaikki poliittiset puolueetkin, jotka tavoittelivat tätä kautta suhteita Neuvostoliittoon.

Sadankomitean ollessa yhä riippumaton ruohonjuuritason toimija Rauhanpuolustajista tuli puolivirallinen rauhanjärjestö, jonka jäseniä olivat muun muassa keskustapuolue ja demarinuoret.

Uuteen nousuun Sadankomitea lähti vasta 70-luvun lopussa, kun vanhat sadankomitealaiset lähtivät ensin Ydin-lehden pelastusoperaatioon ja sitten itse järjestön aktivoimistalkoisiin. Ulkopuolista potkua saatiin vuosikymmenen vaihteessa siitä, että Eurooppaan sijoitettuja ydinohjuksia vastustanut END-liike nosti riippumattoman rauhanliikkeen uudelleen muotiin.

END-liike vastusti sekä idän että lännen ydinohjuksia, mikä herätti pahennusta niin rauhanliikkeen taistolaisissa kuin virallisen ulkopolitiikan taholla. Kaikkia keskimatkan ohjuksia vastustanut liike herätti kuitenkin tavalliset suomalaiset. Euro-ohjusten vastaisissa mielenosoituksissa marssi Suomessakin satoja tuhansia ihmisiä. Vastaavia rauhankulkueita ei oltu aiemmin nähty.

1980- ja 1990-luvut

Vastalauseista huolimatta uudet ohjukset kuitenkin sijoitettiin Eurooppaan. 1980-luvun loppu ja 90-luvun alkupuolisko olivat jälleen rauhanliikkeen laskusuhdannetta, vaikka Sadankomitean ei tarvinnutkaan tehdä samanlaista itseripitystä kuin naapurijärjestö Rauhanpuolustajien, jolle Neuvostoliiton romahtaminen merkitsi koko toiminta-ajatuksen uudelleen määrittelemistä. Rauhanpuolustajat onkin etsinyt uusia näkökulmia erityisesti globalisaatiokriittisestä liikkeestä.

1990-luvun alun lamavuodet merkitsivät muun muassa rauhanjärjestöjen valtionapujen puolittumista. Valtiovalta oli 80-luvulla tukenut rauhantyötä ja toimintaa oli kehitetty asiantuntevampaan ja kansainväliseen suuntaan. Esimerkiksi rauhankirjallisuus kukoisti. Julkisesta tuesta erittäin riippuvaisille järjestöille isku oli kova ja toipuminen vei vuosia. Entiselle tasolle tuki ei ole tämän jälkeen noussut, vaikka valtiojohtoonkin on välillä kivunnut troikka Halonen-Lipponen-Tuomioja, joista jokainen on toiminut Sadankomiteassa.

Rauhanliike 2000-luvulla

Rauhanliikkeen uusi nousukausi alkoi viimeistään syksyllä 2001, vaikka merkkejä paremmasta oli ollut jo muutamana edellisenä vuonna. New Yorkin terrori-iskut järkyttivät koko maailmaa ja myös rauhanliike tuomitsi ne päättäväisesti. Afganistanin sota, ihmisoikeuksien alistaminen terrorismin vastaisen sodan nimissä ja Yhdysvaltojen uusi, itsevaltaisempi politiikka alkoivat kuitenkin pian ärsyttää. Rauhanliikkeen enemmistö ei hyväksynyt Afganistanin pommituksia ja Suomessa järjestettiin suurimmat rauhankulkueet kymmeneen vuoteen.

Jatkoa seurasi syksyllä 2002, jolloin hyökkäys Irakiin alkoi vaikuttaa todennäköiseltä. Keväällä 2003 nähtiin ei vain Suomessa vaan koko maailmassa suurimmat rauhankulkueet 1980-luvun alun jälkeen. Sodanvastaiset mielenosoitukset olivat näkyvä osoitus siitä, että rauhanliikettä taas tarvittiin. Vaikka rauhantyö on vain pieneltä osin mielenosoittamista, voidaan perustellusti puhua uudesta nousukaudesta. Kiinnostus rauhanliikettä kohtaan näkyi niin jäsenmäärissä, rauhantoiminnan yleisenä vilkastumisena ja myös poliittisen vaikutusvallan kasvuna.

Sadankomitea toimi näkyvästi mielenosoituksia koordinoineessa Ei iskua Irakiin -verkostossa. Esimerkiksi 22.3.2003 järjestetyn suurmielenosoituksen juontajaparina toimivat Sadankomitean pääsihteeri ja varapuheenjohtaja – mielenosoitukseen osallistui yli 20.000 suomalaista. Sadankomitea korosti Ei iskua Irakiin -verkostossa ennen muuta joukkotuhoaseriisunnan merkitystä ja kriisin rauhanomaista ratkaisua. Sadankomitea pyrki verkoston sisällä ohjaamaan liikkeen sanomaa yksioikoisesta julistamisesta analyyttisempaan suuntaan sekä sammutti aggressiivisimpia vihanpurkauksia amerikkalaisuutta vastaan.

Sodan ja rauhan kysymykset olivat näkyvästi esillä myös eduskuntavaaleissa. Irakin sotaa vastustaneen verkoston vaatimukset Suomen poliittiselle johdolle saivat valtavat mittasuhteet, kun oppositiojohtaja Anneli Jäätteenmäki väitti hallituksen myötäilevän Irak-kysymyksessä Yhdysvaltoja. Rauhanliikkeen painostus tuotti tulosta, kun hallitus ilmoitti, tosin vasta sodan sytyttyä, tuomitsevansa hyökkäyksen. Saavutus ei ollut huono, koska muista Pohjoismaista vain Ruotsi yhtyi Suomen kantaan.

Rauhankulkueiden suosio johtui ennen muuta Yhdysvaltojen läpinäkyvästä sotapolitiikasta ja suomalaisten tuohtumuksesta. Poliittinen asetelma ei jättänyt kenellekään epäselväksi, että Yhdysvaltain presidentti George W. Bush halusi hyökätä Irakiin eikä Yhdistyneiden kansakuntien annettu ratkaista kriisiä rauhanomaisesti. Väitettyjä joukkotuhoaseita ei löytynyt, yhteys Irakin öljyn hallitsemiseen näytti ilmeiseltä ja ennen muuta YK:n turvallisuusneuvosto ei hyväksynyt sotatoimia.

Niin koko rauhanliikkeelle kuin Suomen hallitukselle YK:n syrjäyttäminen antoi tukevan selkänojan vastustaa Irakin sotaa. Monien oli helpompi osallistua, kun sekä YK että hallitus olivat sotaa vastaan. Rauhantapahtumien osanottajamäärät laskivat kuitenkin nopeasti sodan edetessä ja amerikkalaisten saavutettua sotilaallisen voiton. Sodanvastaisen toiminnan huippukautta kesti vain kaksi kuukautta, jolloin sodan uhka ja sotatoimet pysyivät uutisten ykkösaiheina.