Olen toiminut Sadankomitean varapuheenjohtajana viisi vuotta, mikä on minun elämässäni melko pitkä aika, mutta Sadankomitean historiassa hyvin lyhyt. Sadankomitean 60-vuotista historiaa juhlittiin 6.8.2023. Päivämäärä on myös surullisen kuuluisa ydinpommin käytöstä Hiroshimassa vuonna 1945. Kolme päivää myöhemmin toinen pommi pudotettiin Nagasakiin.
Kun Sadankomitea perustettiin vuonna 1963, ydinpommien käytöstä toisessa maailmansodassa oli 18 vuotta, ydinaseita rakennettiin lisää eikä nykyisiä kansainvälisiä sopimuksia ollut vielä olemassa. Ydinsodan pelko oli suuri.
Yhdysvaltojen ydinaseprojektista kertovan Oppenheimer-elokuvan julkaisun myötä ydinaseista on keskusteltu taas laajemmin. Elokuva on muistuttanut ydinaseista myös heitä, jotka eivät niitä muuten kovasti mieti. Tässä elokuvassa on kuvattu hyvin sitä päättävässä asemassa olleiden ihmisten suurvaltapoliittista ja inhimillisesti kylmää asennetta, ja toisaalta sitä uudenlaisiin aseisiin liittyvää tietämättömyyttä, mitkä mahdollistivat niin hirveiden aseiden käyttämisen sodassa, sikäli kun sen historiantulkinta on osuvaa.
Ymmärrän hyvin sitä aitoa pelkoa, joka johti silloin muun muassa Sadankomitean perustamiseen. Tänä päivänä minun on vaikea kuvitella sitä huolta, joka liittyi siihen, ettei ollut nykyistä tiedonvälitystä ja faktantarkastusta eikä internetin uutisvirtaa kaikilla eri kielillä. Oli mahdotonta tietää, millaisia asearsenaaleja maailman suurvallat tahoillaan kehittivät.
Ydinsulkusopimus laadittiin vuonna 1968, mutta millään sopimuksilla ei ole tähänkään mennessä saatu ydinaseiden käytön uhkaa pois. Sukupolveni kasvoi kylmän sodan jälkeisen optimismin aikana siinä uskossa, ettei ydinaseita enää voitaisi käyttää.
Siinä missä ydinkärkien määrää on yritetty vähentää, tiedämme, että esimerkiksi Yhdysvallat on käyttänyt taas viime vuosina kymmeniä miljardeja taktisten, pienten ja täsmällisten ydinaseiden kehittämiseen. Niiden puolesta argumentoidaan niin, että sellaisilla aseilla siviiliuhreja tulee vähemmän. Tästä ei kuitenkaan käydä kovin avointa julkista keskustelua. Tiedetään hyvin, miten paljon siviiliuhreja niin Yhdysvallat kuin muutkin maailman valtiot ja ryhmät aiheuttavat, ja näitäkin lukuja piilotellaan ja vähätellään.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan on pitänyt taas pelätä ydinsotaa Suomen lähialueilla. Samaan aikaan Suomi kipuilee uutena Nato-maana suhteessaan ydinaseisiin ja ydinasekieltosopimukseen. Rauhanomaiselle tai muille kriittisille näkökulmille on ollut tässä keskustelussa valitettavan vähän tilaa.
Sadankomitean työssä tänä päivänä tuntuu siltä, että uhkia rauhalle on niin paljon ja yleiseen keskusteluun mahtuu vain hyvin rajallinen määrä aiheita. Viime vuosina on koettu turhautumista siitä, miten ilmastonmuutos on jäänyt muiden aiheiden jalkoihin eikä sen rooli turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ole vieläkään riittävä.
Olen kasvanut siinä ajatuksessa, että ilmaston lämpeneminen on meidän aikamme suurin turvallisuusuhka, ja se näkyy nykyään Sadankomitean toiminnassa enenevässä määrin. Teemme tänä päivänä töitä sen eteen, että ilmaston lämpeneminen nähtäisiin vakavana uhkana maapallon tulevaisuudelle ja turvallisuudelle. Sen takia Sadankomitea on tänä syksynä järjestämässä yhteistyökumppaneiden kanssa ensimmäisiä ilmastoturvallisuusfestivaaleja Suomessa.
Ydinaseet, kansainvälinen kuriton asekauppa sekä ilmaston muuttuminen ovat kaikki merkittäviä uhkia. Niistä käyty keskustelu Suomessa ja niiden torjumiseksi tehtävät toimet, ja toisaalta toimien riittämättömyys, sekä Suomessa että maailmalla osoittavat, miksi Sadankomitea on relevantti järjestö vielä 60 vuotta perustamisensa jälkeen. On hienoa, että me pystymme tuomaan kriittisiä ääniä keskusteluun ja tekemään vaikuttavaa työtä rauhan puolesta. Kiitos Sadankomitean perustajille ja kaikille, jotka ovat vuosien saatossa olleet mukana rauhantyössä.
Haluan onnitella Sadankomiteaa edeltävistä 60 vuodesta ja toivoa onnea ja menestystä seuraaville 60 vuodelle.
Kirjoittaja on Sadankomitean varapuheenjohtaja. Tämä blogiteksti on editoitu 60-vuotisjuhlavastaanotolla pidetyn puheen pohjalta.
