Pasifismi nyt

Sadankomitea syntyi kylmän sodan keskellä takaamaan ihmiselle oikeus kieltäytyä tappamasta, estämään ydinsota Euroopassa ja saamaan valtiot toimimaan yhteistyössä. Nyt 59 vuotta myöhemmin suomalainen yhteiskunta yrittää ratkoa samoja haasteita. Sadankomitean perustajajäsen Kalevi Suomela kirjoittaa pasifismin tarjoamista ratkaisuista ja rauhanliikkeen merkityksestä ennen ja nyt.   

Onko käsitteelle pasifismi olemassa jokin oikea ja oikealla tavalla auktorisoitu määritelmä? 

Ei ole. Puhekielessä ja oppineissa tutkielmissa pasifismilla on tarkoitettu yleensä kyllä jotensakin samansuuntaisia, mutta tarkemmassa erittelyssä sittenkin erilaisia asioita. 

Minulla on kirjahyllyssäni kaksi tietosanakirjaa, Otavan Iso Tietosanakirja vuodelta 1965, jolla on ylpeä alaotsikko Encyclopaedia Fennica, sekä WSOY:n Iso tietosanakirja vuodelta 1995. Molemmissa – itse asiassa vastoin ennakko-olettamustani – pasifismi määritellään väljästi ja sikäli aivan oikein. 

Otavan tietosanakirjasta selviää, että pasifismi on uudismuodoste latinan sanoista pâcificâre, eli pâx (rauha) ja facere (tehdä). Siis rauhoittaa, palauttaa rauha. Pasifisti tulee latinan sanasta pacificâtô´rius (rauhan rakentaja) tai rauhan ystävä, ja niin ollen pasifismilla siis tietosanakirjan johtopäätöksenä tarkoitetaan rauhanliikettä. 

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin julkaistu WSOY:n sanakirja on paljon lakonisempi. Se toteaa, että sana pasifismi on johdettu latinasta ja tarkoittaa rauhan ystävyyttä tai rauhanaatetta. Pasifisti on pasifismin kannattaja. 

Oikeus henkilökohtaiseen pasifismiin 

Kun Sadankomitea perustettiin 1960-luvun alussa, Suomessa käytiin melkoista kädenvääntöä oikeudesta kieltäytyä aseista ja oikeudesta varusmiespalvelun asemesta suorittaa siviilipalvelu. Jo silloin oli olemassa myös niin sanottu totaalikieltäytyjien ongelma. He näkevät siviilipalvelunkin kokonaismaanpuolustuksen järjestelmän osana ja kieltäytyvät vankilan uhan alla siitäkin. Muistini mukaan tähän kategoriaan kuului silloin etupäässä Jehovan todistajia; myöhemmin paljon muitakin. 

Siviilipalveluun haluavien piti alistua aseistakieltäytyjien tutkijalautakunnan kuultaviksi. Kuulemansa perusteella lautakunta sitten päätti, onko haastatellun vakaumus aito. En silloin enkä myöhemminkään ole perehtynyt asiaan riittävästi voidakseni kertoa, mitä laki sanoi vakaumuksen aitoudesta. Käytännöstä muistan, että noudatettiin kahta keskeistä näkemystä. Vakaumuksen piti ensinnäkin olla eettinen, mikä ymmärrettiin lähinnä uskonnollisuudeksi, ja toiseksi vakaumuksen tuli olla henkilökohtainen moraali suhteessa valmiuteen itse käyttää väkivaltaa – tappaa – missään ajateltavissa olevassa tilanteessa. Lautakunta ja yleinen mielipidekin pitivät silloin ns. poliittista, sodan instituutioon kohdistuvaa vakaumusta epäisänmaallisena eikä sellaisella päästetty siviilipalvelusta suorittamaan. 

Niistä ajoista asenteet siviilipalvelukseen ovat muuttuneet paljon. Enää ei ole vakaumuksen tutkijalautakuntaa. Siviilipalvelus on nykyisin vapaa valinta, jos sitä haluaa. Palveluvelvollisuus vain on kuukausissa mitattuna pidempi kuin varusmiehillä. 

Sekä Puolustusvoimien että suuren yleisön ajatukset myös asevelvollisuudesta ovat muuttuneet. Käsittääkseni Puolustusvoimat haluaa nykyisin ennen kaikkea, että palvelukseen otettavat täyttävät tietyt terveydelliset kriteerit. Siksi eräänlaiseen ’siviilipalveluun’ voi joutua tahtomattaankin. Puolustusvoimat ei myöskään ole kovin innostunut laajentamaan asevelvollisuutta naisiin, vaikka kouluttaakin mielellään vapaaehtoisia naisia. Puolustusvoimille asiassa on kysymys eräänlaisesta matematiikasta: hyvin koulutetun reservin lukumäärästä. 

Rauhanpoliittista pasifismia kylmän sodan keskelle 

Sadankomitea syntyi vuonna 1963 ajamaan ja edustamaan nimenomaan poliittista – siis rauhanpoliittista! – pasifismia. Sadankomitean olemassaolo vaikutti paljolti sen julkisen keskustelun luonteeseen, jonka seurauksena aseistakieltäytyjien vakaumuksen tutkinta lopetettiin ja siviilipalveluksesta tuli jokaisen oikeus. Sanalle pasifismi jäi kuitenkin noilta vuosilta – ehkä se on jopa vahvistunut – juuri aseistakieltäytymistä koskeneen julkisen keskustelun takia tietynlainen ’aura’. Sen mukaan kaikki pasifismi on henkilökohtaiseen tappamiseen rajoittuvaa etiikkaa, radikaali-pasifismia, joka on siten elämälle – sellaisena kuin se oikeasti on olemassa ja todellisuudelle – täysin vieras. Sinänsä ehkä ihanteellinen, mutta epärealistinen asenne ja aate. 

Tämä on Sadankomitean edustaman poliittisen pasifismin kannalta kiusallista, koska se rauhanpoliittinen pasifistinen ajattelu, jota Sadankomitea edustaa, on tosiasiassa aikamme suurinta realismia. 

Sadankomitean syntyessä 1960-luvun alussa elettiin kylmän sodan maailmassa. Toisen maailmansodan jälkeen oli tosin syntynyt jo lähes universaali Yhdistyneet kansakunnat eli YK-järjestö sekä sen peruskirjan määrittämä maailmanjärjestys, jonka oli määrä taata kansainvälinen rauha sekä kaikkien maiden ja niiden asukkaiden turvallisuus. 

YK:n määrittämän kansainvälisen järjestelmän rinnalle oli alkanut kuitenkin pian rakentua toinen todellisuus. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto oli miehittänyt – tai vapauttanut, näkökannasta riippuen – Itä-Euroopan maat. Kun lännestä katsoen alkoi näyttää siltä, että kyseessä todella olikin miehitys ja tarkoitus alistaa nuo maat Neuvostoliiton epäitsenäisiksi satelliiteiksi, Länsi-Euroopan maat ja USA perustivat vuonna 1949 Neuvostoliiton laajentumispyrkimyksen pelossa Pohjois-Atlantin liiton (North Atlantic Treaty Organization) eli NATO:n. 

Muutama vuosi myöhemmin Neuvostoliitto ja Itä-Euroopan maat perustivat Varsovan liiton. Näin maailma oli jakautunut kahteen keskenään epäluuloiseen ja toisilleen vihamieliseen sotilasliittoon. Taakse jäivät ne onnentäyteiset vuodet, jolloin maailmassa oli yleisesti iloittu siitä, että toisen maailmansodan liittoutuneet Iso-Britannia, USA ja Neuvostoliitto olivat yhdessä torjuneet saksalaisen natsismin aggression ja yleisemminkin eurooppalaisen fasismin. 

Juridisesti – siis kansainoikeudellisesti – sekä NATO:n että Varsovan liiton perustamiseen oli oikeus. YK:n peruskirja kieltää hyökkäyssodan, mutta pitää aseellista puolustusta oikeutettuna, jos maa on joutunut aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Peruskirja ei myöskään kiellä liittoutumista aseellisen hyökkäyksen torjumiseksi ennakolta, liiton suuremman pelotevoiman avulla. 

Pelotevoiman logiikan mukaisesti edettäessä sekä USA:ssa että Neuvostoliitossa ja niiden johtamissa sotilasliitoissa mentiin äärimmäisyyksiin, kun kehitettiin ja valmistettiin valtavia määriä tuhovoimaltaan yhä suurempia ydinaseita. Tässä varustelukilpailussa saavutettiin jo 60-luvun alussa MAD-taso (Mutually Assured Destruction), eli mahdollisuus – itse asiassa todennäköisyys, jos ydinsota todella syttyisi – tuhota kaikki elämä maapallolla. 

Politologiassa on ollut melko tavallista uskoa, että juuri tämä näkymä, eli ydinsodan totaalinen järjettömyys, on estänyt uuden maailmansodan syttymisen. 

Teknologinen kehitys ja hyvinvointi rakennettiin valtioiden välisellä yhteistyöllä  

Toinen pasifistinen näkemys on, että integroivat tekijät ovat sittenkin olleet tärkeämpiä. Siis YK:n määrittämät kansainvälisten suhteiden pelisäännöt, maailmankauppa, josta varsinkin suurvallat ovat hyötyneet, kansainvälisen kaupan win-win-suhteet, valtava teknologinen edistyminen ja melkein kaikkien maiden vaurastuminen, YK:n ja YK:n jäsenvaltioiden harjoittama kehitysyhteistyö, YK:n rauhanturvatoiminta paikallisissa aseellisissa yhteenotoissa ja kansainväliset kriisinhallintaoperaatiot. 

Voidaan sanoa, että pasifistisessa näkemyksessä voimankäyttö kansainvälisissä rauhanturvaoperaatioissa rinnastuu poliisin ja oikeuslaitoksen toimintaan kansallisissa puitteissa, eli kysymys on demokraattisesti sovitun järjestyksen ylläpitämisestä. 

On olemassa yhteiskuntafilosofeja, jotka ovat sitä mieltä, että edistys ja edistyksellisyys ovat turhia sanoja, että aina on pätenyt ja pätee edelleen vain vanha saksalainen sanonta Nichts Neues unter die Sonne. En voisi olla enempää eri mieltä! Kun tarkastellaan kahta viimeistä vuosisataa ja varsinkin 1900-lukua, on mahdotonta olla näkemättä niitä valtavia muutoksia maailmassa, joita täydellä syyllä voi kutsua edistykseksi.  

Tieteen ja teknologian kehitys on tuonut mukanaan työn tuottavuuden valtavan, viimeisten viiden vuosikymmenen aikana suorastaan eksponentiaalisen, kasvun. Kaikki tuotannollinen toiminta ja kauppa on globalisoitunut ja globaalista on tullut arkipäivää. 60-luvulla Marshal McLuhan sanoi, että maailma on kylä. Hän viittasi kehittyneeseen tiedonvaihtoon ja kommunikaatioon. Tämän päivän näkökulmasta niissäkin asioissa oltiin silloin vielä lapsen kengissä. Tänään on äärimmäisen tärkeätä ymmärtää, että maailma on kaikissa suhteissa erittäin integroitunut ja keskinäisriippuvainen kylä. Se on ollut suuri siunaus ja tarjonnut kehitykselle valtavia mahdollisuuksia, mutta kylässämme on suuria ongelmia, jotka periytyvät vanhasta maailmasta. 

Mitä kauemmaksi menemme taaksepäin historiassa, sitä yleisempiä ovat olleet alistavat ja väkivaltaiset suhteet sekä ihmisten että valtioiden välillä. Ennen 1900-luvulla syntyneitä hyvinvointiyhteiskuntia valtiot eivät itse asiassa olleet muuta kuin suuria väkivaltakoneistoja. Ne olivat sitä paitsi sisäisesti yhteiskuntien feodaalisen (tai muun samankaltaisen) rakenteen vuoksi, myös kansainvälisesti. Valloituksia ja uusien alueiden alistamista verojen keruuseen pidettiin ei vain luonnollisena, vaan kunniakkaana. 

1800-luvulta on peräisin käsite raision d’Etat. Sillä tarkoitettiin, että valtioilla ei ole moraalisia velvoitteita. Niillä on vain etuja valvottavanaan, eikä siinä käytettäviä keinoja sovi arvostella. Sotilaskunnia oli kovassa kurssissa, eikä se rajoittunut vain hallitsevaan luokkaan ja upseereihin. Tavalliset kansalaisetkin oli saatu uskomaan, että juuri taisteluissa kunnostautuminen on uljainta, mitä mies voi koskaan tavoitella. 

Kahden maailmansodan sekä Kansainliiton ja YK:n perustamisten jälkeen maailma näyttää toisenlaiselta. Sodat ovat ihmiskunnan käsillä olevien mahdollisuuksien näkökulmasta täyttä järjettömyyttä ja hirvittäviä onnettomuuksia. Yhä yleisemmin ne myös aletaan nähdä sellaisina, vaikka kaikenlainen sotakirjallisuus myy edelleen hyvin. 

Jugoslavian hajoamissodissa nähtiin, mitä tapahtui, kun kommunismin liima ei enää pitänyt monikulttuurista valtiota kasassa. Raivoisa nationalismi tuli oikeuttamaan melkein kaikkien Jugoslavian osavaltioiden, aivan erityisesti Serbian, tavoitteita ja toimia maan toisissa osavaltioissa tai autonomisilla alueilla, kuten Kosovossa.  

Ei ole väärin nähdä, että Ukrainassa on nyt kysymys Neuvostoliiton hajoamissodasta. Imperiumi on aina mentaalinen konstruktio. Kun usko siihen loppuu, se alkaa hajota. Olisi äärimmäisen tärkeätä, että varsinkin vastuullisesti ajattelevat venäläiset alkaisivat nähdä asian tässä valossa. Venäläisten tulisi myös ymmärtää, että se narratiivi, jonka mukaan Venäjää, Ukrainaa ja Valko-Venäjää yhdistää paitsi yhteinen historia myös monin tavoin yhteinen kulttuuri, voi olla valtavan positiivinen ja voimaannuttava ideologia kehitettäessä näiden valtioiden välistä rauhanomaista yhteistoimintaa, joka kunnioittaa ehdottomasti historian joka tapauksessa synnyttämien erillisten valtioiden suvereenisuutta. 

Samalla lännessä olisi syytä nähdä, että sen puolella syyllistyttiin Neuvostoliiton hajottua 90-luvulla vakaviin psykologisiin virheisiin. Tämä koskee ennen kaikkea Naton laajentumista Itä-Eurooppaan. Itä-Euroopan valtioiden motiiveja pyrkiä Naton jäseniksi on toki helppo ymmärtää, mutta siinä prosessissa, jossa Nato hyväksyi uudet itäeurooppalaiset jäsenet, Venäjästä tehtiin Musta Pekka, jota vastaan Naton tuli tarjota uusille jäsenmaille turva. Ei siis ole ihme, että Venäjän johdossa vahvistui käsitys, jonka mukaan Nato on, jos ei suoranainen uhka, niin joka tapauksessa Venäjän eristämistä kansainvälisestä yhteisöstä, jota toisaalta USA ja muut Nato-maat pyrkivät hegemonisoimaan. 

1980-luvun European Nuclear Disarmament (Euroopan ydinaseriisunta) eli END-kampanjoiden keskeinen sanoma oli vetoomus ihmisille sekä idässä että lännessä, ei niinkään hallituksille: Meidän tulee toimia kuin tuota erottavaa rajalinjaa ei olisi! Tuo viesti on edelleen täysin ajankohtainen tässä uudessa tilanteessa. Viisumikielloista ja raja-aidoista piittaamatta tuota viestiä tulisi levittää sekä Venäjällä että lännessä. 

Pelon voittamista voi seurata aselepo Ukrainassa ja Putinin aikakauden päättyminen 

Länsimaita ei voida arvostella siitä, että ne ovat tukeneet Ukrainaa antamalla aseapua maan jouduttua kansainvälisen oikeuden näkökulmasta rikollisen hyökkäyksen kohteeksi. Sama koskee Venäjään ja yksittäisiin venäläisiin kohdistettuja pakotteita, vaikka pakotepolitiikka on ongelmallista eikä tutkitusti mitenkään erityisen tehokasta. Poliittisesti viesti on kuitenkin jo tullut selväksi: Venäjä ei pysty poistamaan Ukrainaa suvereenina valtiona. 

Lännessä pelätään nyt pyrkiä rauhaan, koska se ymmärrettävästi merkitsisi joka tapauksessa joidenkin myönnytysten tekemistä Venäjälle, minkä puolestaan ajatellaan rohkaisevan Venäjää myöhemmin uusiin kansainvälisen oikeuden loukkauksiin. Ajatus on kyyninen ja kelvoton. Joissakin tapauksissa sodalla on voitu saada aikaan johtajan vaihdos. Venäjän ja Putinin tapauksessa se tuskin tulee onnistumaan, varsinkaan jos tavoitteena olisi saada se toteutumaan ennen rauhantekoa. Jos sen sijaan rauha – tai ainakin pitävä aseleposopimus – saadaan aikaan pian, voidaan ennustaa, että myös Putin tulee kohtuullisen ajan kuluttua poistumaan Venäjän johdosta vietyään Venäjän järjettömään sotaan Ukrainassa. 

Venäjällä tulee sodan jälkeen olemaan paljon sulateltavaa ja pohdittavaa, mikä rinnastuu täysin saksalaisten toisen maailmansodan jälkeen kokemaan tarpeeseen arvioida kriittisesti uudelleen oma natsimenneisyytensä. 

Pasifistisesta näkökulmasta katsoen maailmassa kilpailee juuri nyt kaksi turvallisuuspoliittista ajatussuuntaa: asevarainen (nationalistinen ja militaristinen) ja yhteistyövarainen (ihmisoikeuksien universaalisuuteen, demokratiaan ja sopimuksiin perustuva). Samalla aikamme suurimmat ongelmat ja uhat liittyvät ihmisen luontosuhteeseen (ilmaston lämpeneminen, luontokato) ja ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin (tarjolla oleviin mahdollisuuksiin nähden täysin tarpeeton köyhyys ja ihmisoikeuksien polkeminen). 

On täysin selvää, että vain universaali yhteistyövarainen turvallisuusajattelu voi pelastaa maailman sitä uhkaavilta mittavilta katastrofeilta. Maailmalla ei ole enää varaa asevaraisen turvallisuusajattelun priorisointiin. Se riistää huomion, taloudelliset resurssit ja ihmisten ajan yhteistyövaraiselta turvallisuusajattelulta ja niiltä monilta suunnitelmilta ja turvallisuutta edistäviltä ohjelmilta, joiden toteuttamisella on kiire. 

Kalevi Suomela 

Kirjoittaja on Sadankomitean perustajajäsen. Hän on kirjoittanut artikkeleita ja teoksia liike-elämästä, yhteiskuntapolitiikasta ja rauhanliikkeestä. Pasifismin historiasta ja kehityksestä voit lukea lisää Kalevin toimittamasta David Cortrightin teoksesta Rauha – ajatusten ja liikkeiden historiaa (Gaudeamus Helsinki University Press, 2011).