Turvapaikan hakeminen on ihmisoikeus, mutta vaikuttaa siltä, että Euroopan valtiot ovat unohtaneet sen – tai ainakin halunneet unohtaa. Laajemmin kysymys on siitä, kenelle Eurooppa ajattelee ihmisoikeuksien kuuluvan ja kenen kustannuksella. Jokainen EU:n jäsenvaltio, myös Suomi, vaikuttaa omalla politiikallaan Euroopan oikeusvaltioperinteen säilymiseen.
Nykyisin voimassa oleva ihmisoikeusnormisto laadittiin toisen maailmansodan jälkeen, kun sodan aikana tapahtuneet julmuudet loivat tarpeen laatia kansainvälisesti sitovia sopimuksia rauhan ja turvallisuuden takaamiseksi. Myös pakolaisoikeuden kehitys liittyy tähän kiinteästi.
Ennen sotaa yksilöiden oikeudet oli sidottu kansallisvaltioajattelun mukaisesti kansalaisuuteen. Ihmiset, joilla ei ollut oleskeluvaltionsa kansalaisuutta, olivat hyvin heikossa asemassa. YK:n pakolaissopimuksen oli määrä korjata tämä.
Vaikka pakolaissopimuksesta neuvoteltiin kansainvälisesti, sen soveltamisala oli rajoitettu siten, että se koski vain Euroopassa ennen vuotta 1951 siirtymään joutuneita. Tämä ei ollut sattumaa.
Kun ihmisoikeudet 1940-luvun ja 1950-luvun taitteessa kirjattiin ensimmäisen kerran kansainvälisen oikeuden periaatteiksi, YK:n jäsenvaltioina oli kolonialistisia valtioita, kuten Ranska, Britannia, USA ja Australia. Ne järjestivät alueitaan ja poliittisia yhteisöjään rotuhierarkian periaatteiden mukaisesti. Nämä valtiot vastustivat ihmisoikeuksien institutionalisoitumista järjestelmäksi, jossa oikeudet kuuluvat yhtäläisesti kaikille ihmisille riippumatta heidän alkuperästään tai ihonväristään.
Osa näistä kolonialistisista valtioista vastusti myös pakolaissopimuksen laajentamista koskemaan ei-eurooppalaisia. Vastustuksen murtaminen kesti yli viisitoista vuotta. Vuoden 1967 pakolaissopimuksen pöytäkirja oli entisten siirtomaiden kovalla työllä saavuttama voitto yleissopimuksen laajentamisesta suojelemaan myös ei-eurooppalaisia.
Ihmisoikeudet ovat suurempia kuin yksittäisen valtion suvereniteetti
Tänä päivänä ihmisoikeudet ovat siis ainakin paperilla julistettu yleismaailmallisiksi ja jakamattomiksi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisoikeuksien pitäisi kuulua samansisältöisinä kaikille maailman ihmisille ja olla voimassa kaikkialla. EU:n toimet erityisesti raja-alueillaan eivät kuitenkaan tätä heijasta.
Valtioilla on suvereniteetti eli valtio on periaatteessa riippumaton toisista valtioista, ja se saa käyttää omaa valtiovaltaansa omalla alueellaan kuten haluaa. Tästä seuraa oikeus päättää, kuka saa tulla sen alueelle. Suvereniteettia kuitenkin rajoittavat ihmisoikeudet. Ihmisoikeuksien voidaan siis yleismaailmallisuudessaan ajatella olevan poikkeus suvereniteettiperiaatteeseen, ja oikeus hakea turvapaikkaa on ihmisoikeus. Pakolais- ja ulkomaalaisoikeutta sovelletaan tällä hetkellä EU:ssa kuitenkin tavalla, jossa vedotaan kansallisen suvereniteetin ohittavan ihmisoikeuksista johtuvat velvoitteet.
Jokaisella on oikeus hakea turvapaikkaa – mutta ei saada turvapaikkaa. Turvapaikkaperusteiden tutkiminen täytyy tehdä asianmukaisessa turvapaikkamenettelyssä. Sitä ennen pitäisi kuitenkin päästä jättämään turvapaikkahakemus ja hakemuksen voi jättää vain päästyään vastaanottajavaltioon.
Kansainvälisen suojelun hakeminen on tehty Euroopassa yhä vaikeammaksi. Euroopan valtiot pyrkivät paitsi lainsäädännöllään myös aivan fyysisillä esteillä, kuten raja-aidoilla, estämään turvaa hakevien ihmisten pääsyn Eurooppaan. Aidat ovat vahva viesti: Me emme halua teitä tänne.
Aivan kuten emme aikoinaan halunneet teitä sopimuksen soveltamisalan piiriin.
Ongelma ei ole turvapaikanhakijoissa vaan Euroopan unionin turvapaikkajärjestelmässä
Turvapaikanhakijoiden laajamittaista saapumista Eurooppaan kutsutaan usein ”pakolaiskriisiksi”. Kuvaavampaa olisi puhua turvapaikkajärjestelmän kriisistä. Vuosi 2015 paljasti eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän keskeisimmät ongelmat: kansalliset käytännöt vaihtelevat, ja järjestelmä kuormittaa joitakin jäsenvaltioita toisia enemmän.
Euroopan unionin turvapaikkajärjestelmä ei toimi ja EU:n jäsenvaltiot vastaavat tähän säätämällä ihmisoikeuksia loukkaavaa lainsäädäntöä sen pelossa, että tavallista suurempi määrä ihmisiä tulee sen rajoille. Tämä mahdollistaa EU:n kanssa kiistoissa oleville rajavaltioille keinon painostaa EU:ta turvapaikanhakijoita välineellistämällä. EU:n jäsenvaltiot sälyttävät vastuun turvapaikanhakijoiden kontolle, ja heistä tehdään milloin kriisi, milloin turvallisuusuhka. Tätä käytetään perusteena hankaloittaa turvapaikanhakua entisestään sen sijaan, että keskityttäisiin korjaamaan järjestelmätason ongelmat.
On kuitenkin havaittu, että tiukka turvapaikkapolitiikka pikemminkin pakottaa siirtolaisia säännöllisten prosessien ulkopuolelle kuin vähentää siirtolaismääriä. Turvapaikkapolitiikan tehokkuus ja tiukkuus ovat kaksi eri asiaa.
Pakolaiskiintiön nostaminen ja humanitaariset viisumit lisäisivät turvallisia reittejä
Tällä hetkellä Euroopan turvapaikkajärjestelmä on sellainen, jossa konflikteja ja vakavia ihmisoikeusloukkauksia pakenevien ihmisten on turvauduttava epätoivoisiin yrityksiin ja käytettävä turvattomia reittejä päästäkseen mahdollisesti turvaa tarjoavaan maahan.
Lisäämällä turvallisia reittejä Eurooppaan, maahanmuutosta tulisi paitsi turvallisempaa myös hallittavampaa. Turvallisia väyliä voidaan lisätä muun muassa nostamalla pakolaiskiintiötä, myöntämällä humanitaarisia viisumeita, helpottamalla perheenyhdistämistä sekä muiden oleskelulupien saamista. Muun muassa YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on viime vuosina korostanut vaihtoehtoisten väylien kehittämistä pakolaistilanteeseen vastaamiseksi.
Toinen keskeinen EU:n turvapaikkajärjestelmään liittyvä ongelma on tällä hetkellä se, että Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajavaltioille, joihin monet turvapaikanhakijat ensimmäisinä saapuvat.
Vastuu turvapaikka-arvioinnista on pääsääntöisesti sillä valtiolla, josta henkilö hakee turvapaikkaa. Poikkeus tähän on Dublin-asetus, joka on lähinnä EU-maiden välinen sopimus, ja sitoo vain sen solmineita maita. Esimerkiksi Iso-Britannia tai Valko-Venäjä eivät kuulu Dublin-järjestelmään.
Dublin-järjestelmään sitoutuneet valtiot ovat sopineet, että turvapaikkahakemus käsitellään niistä vain yhdessä valtiossa. Se velvoittaa sopimusvaltioita ottamaan turvapaikanhakijan vastaan ja käsittelemään hänen turvapaikkahakemuksensa, jos vastuu turvapaikkakäsittelystä on kyseisellä valtiolla.
Asetuksessa määritellään, millä perustein vastuu hakijasta määräytyy. Mahdollisia perusteita on useampi ja ne on määritelty asetuksessa etusijajärjestyksessä. Yksinkertaistetusti järjestys on seuraava:
Ensisijaisesti vastuussa hakijasta on se valtio, jossa hakijalla on jo valmiiksi pakolaisena tai turvapaikanhakijana oleva perheenjäsen. Toissijaisesti hakijasta on vastuussa se valtio, joka on myöntänyt hakijalle oleskeluluvan tai viisumin.
Kolmantena tulee se sopimusalueen valtio, johon hakija on saapunut ensimmäisenä. Saapuminen pitää pystyä todistamaan esimerkiksi sormenjälkirekisteriin tallennetuilla tiedoilla. Neljäntenä on valtio, jossa hakija on aikaisemmin hakenut turvapaikkaa. Jos mikään näistä ei toteudu, vastuussa on ensimmäinen valtio, johon turvapaikkahakemus on jätetty, ja tilanne on nimenomaan usein näin.
Nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuus on näkynyt aiemmin erityisesti Välimeren maissa, kuten Kreikassa ja Italiassa. Viime aikoina myös EU:n itärajoilla on huolestuttu vastuunjaon toimivuudesta, vaikka turvapaikanhakijamäärät ovat siellä olleet huomattavasti pienempiä eivätkä todellisuudessa ole uhanneet järjestelmän kantokykyä. EU on yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta useat valtiot ovat vastustanut sen etenemistä.
Huolena on, että yhteisen turvapaikkajärjestelmän uudistamisesta käytyjen neuvottelujen tuloksena kootaan nyt yhteiseksi säännöstöksi tällä hetkellä voimassa olevat ihmisoikeuksia loukkaavat käytännöt, kuten rajojen sulkeminen ja turvapaikanhakijoiden sulkeminen keskuksiin. Euroopan valtioiden rajat kiinni -politiikasta tulisi paperille kirjoitettu normi, jolloin kynnys puuttua ihmisoikeuksia loukkaavaan turvapaikkalainsäädäntöön tuomioistuinteitse voi muodostua korkeammaksi.
Järjestelmä on uudistettava ilmastosiirtolaisuudenkin takia
Suhteutettuna siihen, että suurin osa maailman turvapaikanhakijoista ohjautuu muualle kuin Eurooppaan, on vaikea nähdä, miksi EU yrittää niin vimmatusti pitää ihmiset poissa Euroopasta. Samalla kun esimerkiksi Suomessa kaavaillaan aitaa itärajalle, sisäministeriö haluaisi lanseerata Suomesta maahanmuuttomaata. Hallitusten maahanmuuttopolitiikka on epäjohdonmukaista.
On vaikea perustella, miksi EU:n ei tarvitsisi osallistua turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen, kun EU-maita huomattavasti köyhemmät maat kantavat moninkertaisen vastuun maailman pakolaisista. Vastuunpakoilun perusteleminen käy yhä vaikeammaksi, kun keskusteluun otetaan mukaan siirtolaisuuden taustalla vaikuttavat syyt. EU ja sen jäsenvaltiot vaikuttavat omalla poliittisella toiminnallaan siihen, että ihmisten on lähdettävä asuinalueiltaan hakemaan turvaa esimerkiksi Euroopasta. Kyse ei ole vain esimerkiksi sotien epäsuorasta joskus suoremmastakin sponsoroinnista esimerkiksi asekaupalla vaan myös ilmastonmuutoksen aiheuttamasta siirtolaisuudesta.
Vaikka EU ei voi omilla toimillaan vaikuttaa kaikkiin siirtolaisuuden taustalla oleviin kehityskulkuihin, siirtolaisuuden juurisyyt tulisi nähdä tärkeänä osana turvapaikkapolitiikkaa. Ennen kaikkea tulisi tunnustaa, että mikään maa ei toimi enää säntillisesti rajojensa sisällä, ja siten mikään valtio ei ole vapaa ylikansallisesta vastuustaan, kuten ei ole vapaa universaaleista ihmisoikeusvelvoitteistaan.
Niin kauan, kun on sotaa, konflikteja, ihmisoikeusloukkauksia ja nälänhätää, ihmiset liikkuvat turvallisemmille ja vakaammille alueille. Lisäksi ilmastonmuutos lisää muuttoliikettä entisestään. On arvioitu, että vuoteen 2050 mennessä maailmassa on 1,2 miljardia ihmistä vailla kotia johtuen ilmastonmuutoksesta ja luontokatastrofeista.
Länsimaat ovat historian saatossa aiheuttaneet enemmän päästöjä suhteessa globaaliin etelään, joka joutuu maksamaan ilmastonmuutoksen vaikutuksista eniten. Ilmastonmuutos vaikuttaa siis eniten alueilla, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvammassa asemassa ja vähiten siellä, missä toisaalta olisi paremmat resurssit sopeutua sen vaikutuksiin.
Kenelle ihmisoikeudet kuuluvat, Eurooppa?
Ilmastonmuutos ei tunne oikeudenmukaisuutta, mutta me ihmiset tunnemme. Euroopan ratkaistavana on nyt kysymys siitä, tuleeko kysymyksessä olemaan suunnitelmallinen uudelleenasutus ja eräänlainen siirtolaisuuden fasilitointi vai hallitsematon humanitaarinen kriisi. Mikäli Euroopan unioni pitää kynsin hampain kiinni protektionistisesta vastuunpakoilua harjoittavasta turvapaikkapolitiikastaan, jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi, mutta EU voi vielä korjata kurssiaan.
Lopuksi on välttämätöntä ymmärtää EU:n yksittäisten jäsenvaltioiden rooli tässä kehityksessä. EU on ennen kaikkea sen jäsenvaltiot. Mitä useampi jäsenvaltio lähtee linjalle, jossa kaikkia ihmisoikeuksia ei kunnioiteta, sitä hankalampaa EU:n on puolustaa oikeusvaltion ideaa. Suomikin on viimeaikaisilla lakimuutoksillaan, kuten rajavartiolain muutoksella, liittymässä osaksi joukkoa, joka ei enää kunnioita kansainvälisiä sopimuksia.
Kysymys ei siis ehkä olekaan vain siitä, että Euroopan valtiot eivät tunnusta oikeutta hakea turvapaikkaa oikeusvaltioperiaatteen turvaamaksi ihmisoikeudeksi, vaan kysymys on laajemmin siitä, kenelle Eurooppa ajattelee ihmisoikeuksien kuuluvan ja kenen kustannuksella. Meidän on välttämätöntä tiedostaa ihmisoikeusnormiston epätasa-arvoinen ja kolonialistinen historia, jotta voisimme tässä hetkessä soveltaa sitä – kaikkien, ei vain eurooppalaisten – ihmisarvoa ja elämää kunnioittavalla tavalla ja kantaa myös päästöjemme ja elintasomme mukaisen vastuun.
Ks. Lisää
Amnestyn blogi: Sanoilla voidaan rakentaa seiniä tai siltoja
Journal of Historical Sociology: Colonialism, Decolonisation, and the Right to be Human: Britain and the 1951 Geneva Convention on the Status of Refugees
International Migration: The neglected colonial legacy of the 1951 refugee convention
ODI: Migration policy: three things to know about ‘Fortress Europe’
UN High Commissioner for Refugees (UNHCR): Complementary Pathways for Admission of Refugees to Third Countries: Key Considerations, UNHCR’s Refugee Population Statistics Database
Institute for Economics and Peace: Over one billion people at threat of being displaced by 2050:
Teksti on julkaistu osana Sadankomitean projektia Nuoret rakentamassa EU:n globaalia tulevaisuutta (2022). Osarahoitettu Eurooppa-tiedottamisen valtionavulla.
