Väkivallattomuus on todellinen vaihtoehto

Väkivallattoman vastarinnan yksi tunnetuimmista teoreetikoista oli Gene Sharp, joka menehtyi hiljattain 90 vuoden iässä. Hänen työnsä keskittyi erityisesti väkivallattoman vastarinnan strategiseen tehokkuuteen ja on inspiroinut kansalaisliikkeitä ympäri maailmaa.

Sharpin teoriat ovat saaneet kvantitatiivista tukea esimerkiksi Erica Chenowethin ja Maria J. Stephanin teoksesta ”Why civil resistance works”, jossa analysoidaan 323 väkivallatonta ja väkivaltaista kampanjaa vuosien 1900–2006 ajalta. Tulokset ovat jossain määrin yllättäviä, sillä niiden mukaan väkivallattomat kampanjat ovat saavuttaneet tavoitteensa tehokkaammin kuin väkivaltaiset. Syyksi tähän on löydetty ennen kaikkea se, että väkivallaton vastarinta mahdollistaa laajemman osallistumisen toimintaan, millä on puolestaan suora yhteys onnistumiseen.

Väkivallattomuudelle on ominaista olla jatkuvan kritiikin kohteena. Usein kuulee, että se on kaunis ajatus, muttei voisi toimia natseja vastaan. Väkivallattomasti toimii kuitenkin ääriliikkeistä irtaantumaan auttava Radinet-hanke, joka palkittiin viime vuonna Sadankomitean rauhanpalkinnolla. Hankkeen toiminnasta vastaavan Jani Kaiston mukaan väkivaltaisesta ääriajattelusta ja -toiminnasta irtaantuminen on mahdollista, mutta siihen tarvitaan tukea. Yksi hankkeen kokemusasiantuntijoista on Suomen Vastarintaliikkeen ex-johtaja Henrik Holappa, joka on elävä esimerkki siitä, että vihaakin täynnä olevan ihmisen on mahdollista muuttua.

Vuosituhannen vaihteen globalisaation vastaisten protestien myötä keskusteluun nousi termi ”diversity of tactics”, taktiikoiden moninaisuus. Sen avulla pyrittiin oikeuttamaan väkivallattoman ja väkivaltaisen toiminnan rinnakkaisuus, eli toisin sanoen väkivallattomuuden vastakohta. Käytännössä sillä haluttiin vaientaa kritiikki ns. mustan blokin toiminnasta mielenosoituksissa. Ajattelua on pyritty juurruttamaan yhteiskunnallisiin liikkeisiin ns. St. Paulin periaatteilla, jotka sisältävät ehdottoman sitoutumisen taktiikoiden moninaisuuden kunnioittamiseen.

Kyseisen ajattelun tunnetuimpia puolustajia on anarkisti Peter Gelderloos, joka hyökkää väkivallattomuutta vastaan teoksessaan ”How nonviolence protects the state”. Teoksen voi päätellä saaneen jonkinasteisen kulttiaseman, sillä siinä esitetyt väitteet nousevat sellaisenaan esiin lähes jokaisessa väkivallattomuuteen liittyvässä keskustelussa. Gelderloos on vakuuttunut taktiikoiden moninaisuuden tehokkuudesta, sillä se mahdollistaa enemmän käytettävissä olevia keinoja, kuin väkivallattomuus. Väkivallattomuus on hänen mukaansa tehotonta, rasistista, statistista, patriarkaalista, taktisesti ja strategisesti alempiarvoista sekä harhaluuloihin perustuvaa.

Sosiaalitieteiden professori Brian Martin on ansiokkaasti vastannut Gelderloosin väittämiin. Martin tunnistaa niiden olevan seurausta taustalla olevasta perusteettomasta oletuksesta, jonka mukaan väkivallattomuus ei voisi toimia väkivaltaa vastaan. Gelderloos ymmärtää väkivallattomuuden periaatteellisuuden pohjalta käytännöllisyyden sijaan, eikä käsittele esimerkiksi Sharpin teorioita lainkaan. Martinin tärkein huomio on ehkä se, että myös taktiikoiden moninaisuuden kannattajat todellisuudessa rajaavat keinojaan. Raja sallittujen ja kiellettyjen keinojen välillä on aina olemassa ja kysymys on siitä, mihin se vedetään.

Meidän väkivallattomuuden kannattajien on kuitenkin syytä katsoa peiliin. Taktiikoiden moninaisuuden kannatuksen taustalla täytyy olla myös oma epäonnistumisemme väkivallattoman vaihtoehdon esiintuomisessa. Kohdatessamme hiljaista hyväksyntää väkivaltaisuudelle omissa liikkeissämme ei riitä, että tuomitsemme sen jakamalla väkivallattomuutta ylistävän sitaatin Martin Luther Kingiltä tai Mahatma Gandhilta. Väkivallaton vastarinta innostaa ihmisiä vain, jos se on aidosti uskottava vaihtoehto väkivaltaiselle toiminnalle. Parhaiten tuomme tämän vaihtoehdon esiin näyttämällä esimerkkiä ja toimimalla itse.

Väkivallan ja väkivallattomuuden dikotomia on edelleen tärkeä ja tarpeellinen. Se ei katoa mihinkään, vaikka liikkeiden väkivaltaisuudelle keksittäisiin uusia nimityksiä. Hyvä niin, sillä kahtiajaon kautta pystymme tunnistamaan jotain hyvin olennaista liikkeiden toiminnasta ja niiden mahdollisuuksista onnistua.

Juho Matinlauri

Alustan opintopiirin aiheesta ”Väkivallaton vastarinta muutoksen välineenä” Oulussa Kulttuuritalo Valveella 9.3. klo 19. Tervetuloa!