Suomi on maailman turvallisin maa. Näin todetaan World Economic Forumin tekemässään tutkimuksessa vuonna 2017. Tämä ei useimmille tule yllätyksenä. Meillä on vakaa yhteiskunta, verrattain luotettava poliisi ja toimiva puolustusstrategia. Emme ole joutuneet aseelliseen konfliktiin kymmeniin vuosiin. Useimmiten elämä täällä Pohjolassa on hyvin turvallista, rauhallista ja leppoisaa. Tai no, riippuu keneltä kysyy.
Monille naisille Suomi ja oma koti voivat näyttäytyä karuina paikkoina. Euroopan unionin perusoikeusviraston mukaan 30 % suomalaisnaisista on kokenut nykyisen tai entisen kumppanin tekemää fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa. Suomi on EU:n toiseksi vaarallisin paikka naiselle, uutisoi Helsingin Sanomat. Suomessa ollaan vasta heräämässä siihen, että myös henkinen väkivalta, taloudellinen väkivalta ja digitaalinen väkivalta parisuhteissa on todella vakavaa ja yleistä. Miten maa, jossa lähes joka kolmas nainen on kokenut lähisuhdeväkivaltaa, voidaan julistaa maailman turvallisimmaksi maaksi? Lisäksi sama maa liputtaa kansainvälisissä konferensseissa tasa-arvon puolesta, ja sitä tituleerataan tasa-arvon mallimaaksi. Jokin tässä yhtälössä ei täsmää.
Suomen kansansairaudeksikin kutsutulla lähisuhdeväkivallalla tarkoitetaan väkivallan muotoa, jonka tekijänä on uhrille läheinen ihminen, useimmiten nykyinen tai entinen kumppani. Suurin osa tästä väkivallasta on sukupuolittunutta. Tekijänä on yleensä mies ja uhrina nainen. Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat keskeisessä asemassa niin väkivallan ilmenemismuodoissa kuin taustatekijöissäkin.
Miksi tätä useimmiten kodeissa, neljän seinän sisällä tapahtuvaa väkivaltaa ei laajuudestaan huolimatta tunnisteta turvallisuuskeskustelun tai -politiikan alaiseksi asiaksi? Hyvin monille suomalaisnaisille heidän arjessaan kokemansa, läheisen ihmisen tekemä väkivalta on hyvin suuri ja konkreettinen turvallisuusuhka. Silti Suomen turvallisuuspolitiikan painopisteet eivät ota sitä huomioon. Suojelupoliisin tekemän Kansallisen turvallisuuden katsauksen mukaan suurimmat turvallisuusuhat ovat Suomeen kohdistuva tiedustelutoiminta, kybervakoilu sekä kansainvälisen terrorismin lisääntyminen.
Ulkoministeriön mukaan Suomen turvallisuuspolitiikan tavoitteena on itsenäisyyden ja yhteiskunnan demokraattisten perusarvojen säilyttämisen lisäksi kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen. Silti valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa ei mainita kertaakaan lähisuhde- tai sukupuolistunutta väkivaltaa. Selonteossa nousee tasa-arvon retoriikka, mutta kyseessä on kriisinhallintaan liittyvät tavoitteet tai naisten roolin vahvistaminen rauhanprosesseissa. Naisten ja tyttöjen oikeuksien loukkaamisesta puhutaan vain Suomesta irrallisena, kaukana kriisialueilla tapahtuvina ongelmina.
Sekä ihmisoikeusjärjestöt että Euroopan Unioni on antanut Suomelle moitteita riittämättömistä toimista lähisuhdeväkivallan kitkemisessä. Niiden mukaan Suomessa tulisi esimerkiksi kiireellisesti lisätä turvakotien määrää sekä viranomaisten koulutusta lähisuhdeväkivallasta ja sen mekanismeista. Suurella osalla poliiseista ja oikeuslaitoksen työntekijöiltä on puutteellinen lähisuhdeväkivaltaan liittyvä osaaminen, ja siksi tapaukset päätyvät hätkähdyttävän usein sovitteluun. Näin ollen uhrien oikeusturva voi vaarantua. Tämä tapahtuu tasa-arvon mallimaaksi brändäytyvässä Suomessa, joka on ratifioinut naisten syrjinnän poistamista koskevan YK:n CEDAW yleissopimuksen ja Euroopan neuvoston Istanbulin sopimuksen naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta. Näitä sopimuksia Suomi ei kuitenkaan noudata.
Luulen ristiriidan syiden piilevän siinä, että kysymys lähisuhdeväkivallasta ja sen suhteesta turvallisuuteen, valtaan ja sukupuoleen on jännitteinen kulttuurissamme. Suomi on monella mittarilla tasa-arvoinen ja rauhallinen, ja on vaikea hyväksyä, että täydellistä tasa-arvoa ei ole saavutettu. Lähisuhdeväkivalta ilmiönä sijoittuu koteihin ja yksityiseen sfääriin. Kulttuurimme on yksityisyyttä arvostava ja sulkeutunut eikä lähisuhdeväkivallan tunnistaminen, siihen puuttuminen tai sen ehkäiseminen ole helppoa. On tärkeää kollektiivisesti tunnustaa lähisuhdeväkivallan laajuus ja vakavuus. Se, että ongelma on vaikea havaita, ei tarkoita, etteikö sitä olisi olemassa.
Jotta lähisuhdeväkivalta tunnistettaisiin paremmin turvallisuuttamme uhkaavana ilmiönä, tulisi turvallisuuskäsitystämme laajentaa. Turvallisuuden laajempaa ymmärtämistä tukevat myös YK:n päätöslauselmat Naiset, rauha ja turvallisuus (1325) sekä Nuoret, rauha ja turvallisuus (2250). Turvallisuuden, uhan ja rauhan käsittäminen laajemmin kuin pelkkinä ulkopuolelta tulevina tai ulkopuolella tapahtuvina ilmiöinä auttaisi ymmärtämään, että joillekin ihmisille yleisesti rauhallisiksi mielletyt ympäristöt voivat olla äärimmäisen turvattomia. Joillekin oma koti voi olla se kaikkein uhkaavin ja pelottavin paikka. Tähän kiinnittää huomiota myös tänään alkava kansainvälinen sukupuolittunutta väkivaltaa vastustava kampanja The 16 Days of Activism against Gender-Based Violence.
Tutkimusten mukaan lähisuhdeväkivallan laajuus johtuu osittain juuri siitä, että sitä ei nähdä Suomessa turvallisuusongelmana eikä sitä mielletä turvallisuuspolitiikan alaiseksi asiaksi. Väkivaltatilastoille ei anneta tarvittavaa painoarvoa tai niiden merkitystä jopa vähätellään. Tästä seuraa, että väkivallan vastaisen työn resurssit jäävät auttamatta liian pieniksi.
On ironista, että samaan aikaan kuin Suomi tekee turvallisuuspoliittisia päätöksiä sijoittaa hävittäjien hankintaan ja elinkaarikustannuksiin jopa yli 30 miljardia euroa, Suomi käyttää Euroopan neuvoston jäsenvaltioista toiseksi vähiten rahaa lähisuhdeväkivallan ehkäisyyn. Jäsenmaiden väkivaltaa ehkäisevän työn budjettien vertailu osoitti, että Suomi käyttää työhön 0,01 euroa vuodessa asukasta kohti. Ruotsissa vastaava summa on 32,26 euroa.
Voi juku millaiseksi tasa-arvon supermaaksi Suomi pystyisikään kehittymään, jos väkivaltaa ehkäisevään työhön ja tasa-arvotyöhön panostettaisiin 30 miljardia euroa! Kyse on lähinnä siitä, minkälainen – ja ennen kaikkea kenen – turvallisuus nähdään tavoittelemisen arvoisena.
