Kokonaisvaltainen rauhantyö ja yhteiskuntarauhan edistäminen ovat kiinnostaneet itseäni jo kauan. Koen, että rauhaa ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Se onkin enemmän kuin suoranaisen konfliktin poissaolo – käsitän rauhantilan dynaamisena prosessina yhteiskuntien sisällä, yhteisöjen välillä ja myös yksilöiden kesken. Yhteiskuntien sisällä vaikuttavat yhteisöjen ja väestöryhmien suhteet, jotka voivat pahimmillaan horjuttaa yhteiskuntarauhaa, mikäli polarisaatio voimistuu liikaa. Työni kautta yhteiskuntarauhan edistäminen koskettaa itseäni myös läheisesti. Työpaikkani, Erätauko-säätiön tehtävänä on edistää rakentavaa keskustelua Erätauko-keskustelumenetelmällä. Erätauko edistää osallisuutta ja lisää ymmärrystä ihmisten välillä sekä yhteiskunnan instituutioita kohtaan.
Erätauon kehittämisen syihin liittyy keskeisesti polarisaatio, josta pääsin oppimaan lisää Sadankomitean työpajassa, jota myös Erätauon kehittäjäryhmässä ollut Miriam Attias fasilitoi. Polarisaatio on yksi sanoista, josta puhutaan paljon, mutta mitä se oikeastaan tarkalleen tarkoittaa? Sana on liittynyt myös olennaisesti Erätauon kehittämiseen ja kyseisen menetelmän kautta urani alkutaipaleeseen. Miriam Attias, sovittelija ja Depolarize-hankkeen johtaja on tehnyt tutkimusta käsitteen ympärillä ja kirjoittanut siitä kirjan ”Me ja ne – välineitä vastakkainasettelujen aikaan”. Sadankomitean rauhanlähettiläät saivat syventyä polarisaation tematiikkaan Miriamin pitämässä workshopissa 28.1.
Ennen työpajaa polarisaatio oli tuttu käsite työni puitteista, ja olin perehtynyt käsitteeseen mielenkiinnosta. Polarisaatio kuvaa mustavalkoista ”me ja ne” – jaottelua yhteiskunnassa. Kuten työpajassa selvisi, käsitteen keskeinen näkökulma on mustavalkoinen ajattelutapa tai rakenne, jota tuotetaan ympärillämme – mediassa, arjessa ja poliittisessa retoriikassa, oikeastaan kaikkialla. Tätä voidaan kuvata me ja ne -kärjistyksellä. ”Me toimimme oikein, mutta heistä ei ole puhumaan kanssamme!” Puhetapaan saattaa liittyä usein sävy, joka ei pyri ymmärrykseen, vaan hajottamaan tai lietsomaan eripuraa.
Työpajassa opimme myös ydinasioita polarisaation dynamiikasta. Miriam Attias lähestyy aihetta hollantilaisen Bart Brandsmanin ajatusten ja teorian avulla. Polarisaatiossa on mukana tietty dynamiikka, joka vahvistaa ja pitää yllä vastakkainasettelua. Olennaista on muistaa kolme seikkaa, jotka muodostavat sen ja vaikuttavat siihen. Polarisaatio on ajatusrakenne, jota tuotetaan mielessämme sekä ympäröivän yhteiskunnan foorumeilla, kuten vaikkapa mediassa. Toiseksi, polarisaatio tarvitsee bensaa eli identiteettipuhetta, joka polarisoi. Erilaiset ryhmät esitetään tiettyjen piirteiden kautta mustavalkoisesti. Kolmanneksi, polarisaatio on vaistomainen tunnereaktio, mikä tarkoittaa, etteivät faktat ole omiaan purkamaan polarisaatiota. Puhetapa on Miriamin kuvausten mukaan bensaa, joka voimistaa vastakkainasettelua.
Polarisaatioon liittyvät myös erilaiset roolit, joita ihmiset ottavat. Roolien ottaminen ja toisista eriävä käyttäytyminen on myös ihmiselle luonnollista, eikä siinä ole sinänsä mitään pahaa. Ihminen voi kuitenkin oppia tunnistamaan rooleja ja käyttäytymistapoja. Keskeisiä elementtejä rooleissa näyttelevät kokemushistoria, tunteet ja ryhmädynamiikka ihmisten välillä. Työpajassa Miriamin havainnollistamia rooleja ovat yllyttäjä, liittyjä, hiljainen, sillanrakentaja ja syntipukki. Yllyttäjälle polarisaation ylläpitäminen on keskeistä, se on ikään kuin intressi, ja retoriikasta huokuu tietynlainen kärjistys. Yllyttäjä saattaa puhua jollekin tietylle yhteisölle, ja oikeassa olemisen hyvä tunne saa aikaan sen, että hän pitää yllä kyseistä retoriikkaa. Liittyjät puolestaan kokevat, että heidän on otettava asiaan kantaa ja tehtävä jotain. He eivät ole aivan tyytyväisiä tilanteeseen ja valitsevat usein yllyttäjän puolen. Hiljaiset ovat puolestaan roolijaottelussa keskellä olevia henkilöitä. Tähän ryhmään kuuluu muun muassa välinpitämättömiä henkilöitä, ihmisiä, joilla on mielipide, mutta eivät tuo sitä julki, ihmisiä, jotka ovat kyseisessä “ryhmässä” virkansa puolesta, ja henkilöitä, jotka eivät halua lähteä mukaan mustavalkoiseen ajatteluun.
Sillanrakentajan rooli on siinä mielessä paradoksaalinen, että kyseinen henkilö haluaa purkaa vastakkainasettelua ja yrittää saada ymmärrystä ääripäiden välille. Usein kuitenkin yritys saada ääripäät ymmärtämään toisiaan voi vahvistaa polarisaatiota. Sillanrakentaja voikin ajautua syntipukin rooliin. Koen, että usein rauhantyötä tekevillä saattaa olla persoonansa tai tavoitteidensa puolesta taipumusta sillanrakentajan rooliin. Onkin hyvä tiedostaa mahdolliset riskit, joita voi olla sinänsä hyvässä aikomuksessa lisätä ymmärrystä osapuolten välillä. Kiinnostavaa polarisaatiossa on mielestäni juuri sen tunnepohjaisuus, ja kuinka syvälle se saattaa mennä.
Miten polarisaatiota voi sitten purkaa tai ehkäistä, jos sen syntyminen on niin luontaista? Avain polarisaation problematiikkaan on sen tiedostamisessa ja rakenteen ymmärtämisessä. Ihmisinä emme pysty välttämättä irtautumaan täysin identiteeteistä tai olettamuksista, joihin niin helposti tarraudumme ja jotka ovat osana itseämme. On kuitenkin mahdollista tunnistaa ja tiedostaa vastakkainasettelun ainekset. Myös dialogi on ratkaisu polarisaatioon. Dialogin keskiössä on se, että keskustellaan myös heidän kanssaan, joita ei yleensä kuulla. Myös teeman on oltava sellainen, joka koskettaa keskustelijoita aidon huolenaiheen näkökulmasta, ja keskustelun aloittajan olisi pyrittävä puoleettomuuteen. Puolueettomuuden on hyvä näkyä keskustelun aikana, sekä esimerkiksi myös paikan valinnassa, jossa keskustelua käydään. On hyvä, ettei asiaa identifioida liian voimakkaasti johonkuhun henkilöön tai tematiikkaan.
On myös hyvä muistaa, että keskustelun sävyllä on merkitystä, ja että tarkoituksena on saada esiin eri näkökulmia, intressejä ja tarpeita, ei väitellä oikeasta ja väärästä. Pysähtyminen hetkeen voi auttaa huomaamaan tilanne edes hieman objektiivisemmin ja uudesta perspektiivistä. Aidosti kuuntelemisella, ihmisten erilaisuuden ymmärtämisellä ja kunnioittamisella on suuri merkitys ajassa, jossa elämme. Tehdään rauhanteko: kuunnellaan aidosti ja pyritään ymmärtämään toisiamme.
