Erasmus on elitistinen oksitosiinitrippi, jota rakastan

Neljä viidestä EU-kansalaisesta ajattelee, että meitä unionissa yhdistävät asiat ovat tärkeämpiä kuin ne, jotka meitä erottavat. On vaikeaa osoittaa, mikä kaikki on kietonut eurooppalaiset näin vahvasti yhteen, mutta minulla on teoria: haperot viemäriputket.

Kun bordeaux’laisessa yksiössä alkaa lattia tulvia, suomalaisen asukkaan avuksi rientää tšekkiläinen ystävä. Hän tuo mukanaan ison rullan imukykyistä talouspaperia ja kaksi suisse-leivosta. Sellaista on Erasmus-elämä. Sellaista on eurooppalainen solidaarisuus in action

Tuskinpa on mikään eurooppalaisen talousliiton vapauksista tai tukipaketeista – yksin taikka yhdessäkään – saanut aikaan samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin Erasmus-vaihdot. Niiden aikana nuoriso (ja joskus vanhemmistokin) Euroopan eri nurkista joutuu luovimaan kuukausikaupalla läpi hankalien haasteiden: surkuhupaisan byrokratian, outojen kohteliaisuussääntöjen ja erikoisten LVI-ratkaisujen. He purevat hammasta yhdessä, toisiaan tukien. Yhteiset vastoinkäymiset synnyttävät luottamusta, ja tavallisten ihmisten väliset ystävyydet sekä rakkaustarinat ovat todellisempia kuin yksikään euroissa mitattava liikesuhde tai työsopimus. 

Rauhaa luottamushormoniohjelmalla 

Yläkoulussa Euroopan unioni opitaan tuntemaan talousliittona, jossa tavarat, palvelut, pääomat ja työvoima liikkuvat vapaasti. Myytti kertoo, että eurooppalainen rauha on rakennettu hiilellä ja teräksellä. Väitän, että todellinen läpimurto rauhantyössä saavutettiin vasta vuonna 1987, kun Euroopan komissio ryhtyi tosissaan edistämään luottamushormoni oksitosiinin liikkuvuutta eurooppalaisten opiskelijoiden suonissa. Tuolloin alkaneisiin Erasmus-vaihtoihin on ottanut osaa jo yli 10 miljoonaa ihmistä. Luku vastaa yli 2 prosenttia koko nykyisestä EU-väestöstä. Siispä jokaisessa uimahallissa, luontopolulla ja kerrostalossa kaikkialla Euroopassa vaikuttaa jo useita luottamuksen ja hyvän tahdon lähettiläitä, jotka ovat saaneet itse kokea, ettei ihmisen hyvyys ja avuliaisuus katso kieleen tai kansalaisuuteen.

 

80-prosenttia EU-kansalaisista kokee, että meitä yhdistävät asiat ovat tärkeämpiä kuin meitä erottavat.

Oksitosiinitasomme eivät tietenkään aaltoile yksin Erasmuksen varassa, vaan ystävyyksiä yli rajojen voi luoda myös ilman apurahoja. Luulen kuitenkin, että juuri nuoret opiskelijat ovat alttiita ajautumaan solidaarisiksi toisilleen. Heillä on usein samankaltainen varallisuustaso ja vähänlaisesti valmiita kontakteja, mutta myös roppakaupalla uteliaisuutta. Tällaisten ihmisten välille syntyy luontevaa yhteistyötä vilpittömästi ja vailla nimenomaista hyötymistarkoitusta – siis aivan toisin perustein kuin vaikkapa unionin työmarkkinoilla. 

Ja katsohan, ecce utopia! Niin on levinnyt unionin ylle ystävyyksien verkko, jonka vahvimpia solmuja ovat Erasmuksen-kävijät. Miten mahdottomalta tuntuukaan tänä päivänä ajatus portugalilaisista, briteistä tai puolalaisista ihmisistä suomalaisten vihollisina! Tai vähemmän runollisesti: 80 prosenttia EU-kansalaisista kokee, että meitä yhdistävät asiat ovat tärkeämpiä kuin meitä erottavat. 

Euroopan komissio mittaa oksitosiiniohjelmansa tuloksia insinöörimäisemmin, muun muassa erasmuslaisten työmarkkina-aseman muutoksia haarukoiden. Mutta myös kokemuksia yhteisten arvojen jakamisesta on kartoitettu ja Erasmus-vauvojen määrää arvioitu. Erasmus-vaihdossa käyneistä valtaosa tuntee jakavansa tärkeitä arvoja muiden eurooppalaisten kanssa: ihmisoikeudet (82 %), vapauden (77 %) ja rauhan (73 %). 

Ja niitä Erasmus-pariskuntien vauvoja on kuulemma jo rapiat miljoona.

Kuka avaisi ulkorajat rakkaudelle?

EU rauhanunionina on menestystarina. Häpeäksi unionin rauhantyölle on vain sen rajallisuus. Kuten liikkumisvapaudet, myös oksitosiinilla läträäminen on pidetty visusti sisäpiirin juttuna. Joihinkin Erasmus-hankkeisiin pääsee osallistujia myös unionin liepeiltä, mutta byrokratia on raskasta ja tuet vähäisiä. Miksi? Eikö juuri ihmisten välisen rauhan ja luottamuksen tulisi olla unionin ensisijaisia laajentumisvälineitä? Kuka komissaari tunnustaisi rakkauden arvon globaaleilla rauhanmarkkinoilla? 

Jos maailmansotien jälkeisen Hollannin, Saksan ja vaikkapa Puolan asukkaat saattoivat pitää rauhaisaa yhteiseloa haihatteluna, samanlainen kyynisyys näyttää nykyisin aitaavan unionin ulkorajoja. Siksi vaadin: väistyköön epäluulo ryminällä rakkauden tieltä! Skipataan rohkeasti pölyisä hiili- ja teräskauppa ja avataan oksitosiiniunioni tuntemattomille ystävillemme Euroopan rajavuorten ja -merten tuolla puolen. 

Kutsutaan heidät kanssamme jupisemaan tuntikausia budapestiläisen pankin odotusaulassa – ja Keravalle kesäjuhliimme muistelemaan miten me siinä jonossa toisiimme tykästyimmekään.

István Rytkönen (vasemmalla) Parco degli Acquedotti -puistossa, Roomassa.

Teksti on julkaistu osana Sadankomitean projektia Nuoret rakentamassa EU:n globaalia tulevaisuutta (2022). Osarahoitettu Eurooppa-tiedottamisen valtionavulla.