Rauhan tiellä: Sodan mielettömyyttä vastaan

Synnyin vuonna 1939 Helsingissä.

Voin kai luonnehtia itseäni sanoilla klassinen peacenik. Ehkä oma tarinani alkaa varusmiesajan (1958–59) ajatuksistani. Havahduin miettimään, miten totalitaariseksi (ja totalitaristiseksi!) demokraattinenkin yhteiskunta muuttuu, jos sota syttyy. Silloin oma vapautesi riistetään täysin; teet mitä käsketään, eikä vaihtoehtoa ole.

Varusmiespalvelun lisäksi toinen lähtökohta ajatuksilleni oli ajan kansainvälispoliittinen tilanne, kylmä sota. Uuden entistä paljon kauhistuttavamman suursodan mahdollisuus oli todellinen; ja nyt kilpavarustelun osapuolilla oli käytössään ydinase.

Kohta armeijasta päästyäni tutustuin Suomen Rauhanliiton kokouksissa paitsi sen puheenjohtajaan Felix Iverseniin, myös varapuheenjohtaja Yrjö Kalliseen ja Pentti Linkolaan. Kallinen teki minuun välittömästi valtavan vaikutuksen ajatuksillaan ja persoonallisuudellaan. Linkola puuhasi silloin pamflettia Isänmaan ja ihmisen puolesta eikä ketään vastaan.

Olin jo lukioaikana ahminut Bertrand Russelin ajatuksia. Ehkä ne lopulta olivat suurin syy siihen, että minusta tuli poliittinen pasifisti. Minulle se tarkoitti, että tärkeintä ei ole, kieltäydynkö aseista vai en. Tärkeintä on, että teen mahdollisimman paljon ymmärtääkseni politologisesti, sosiologisesti ja psykologisesti syitä, jotka johtavat sotien mielettömyyteen. Ja vielä tärkeämmäksi koin, että en vain ymmärtäisi vaan olisin mukana kansalaisjärjestötoiminnassa, joka edistää kansainvälisten rauhanrakenteiden kestävyyttä.

Vuonna 1960 Bertrand Russel perusti Englantiin Committee of One Hundred -nimisen ryhmä kaksi vuotta aikaisemmin perustetun CND-liikkeen sisään. Minä ja muutamat kaverini yliopistolla vakuutuimme, että Sadankomitean perustaminen myös Suomeen olisi hyvä idea. Se olisi protesti kylmän sodan mielettömyyttä vastaan. Se olisi suurvaltapoliittisesti sitoutumaton. Se vetoaisi terveeseen järkeen ja tieteelliseen tutkimukseen. Se olisi ennakkoluulotonta modernia kansainvälisyyttä, joka sanoisi ei-kiitos ummehtuneelle sotilasisänmaalliselle kulttuurille.

Vuonna 1963 me sitten perustimme Sadankomitean.

Jo 50-luvulla oli syntynyt uusi tiede rauhan- ja konfliktintutkimus. Sillä oli muutamia myöhemmin nimekkäitä edustajia USA:ssa ja Euroopassakin. Meitä lähinnä oli Johan Galtung Oslossa ja hänen rauhantutkimuslaitoksensa. Aloimme vaatia rauhantutkimuslaitoksen perustamista Suomeen. Siitä tuli pitkä vääntö komiteamietintöineen ja lausuntokierroksineen, mutta 1972 avattiin Tampereen rauhantutkimuslaitos. Se oli institutionaalisella tasolla ensimmäinen suuri voittomme. Oman ikäkohorttimme viisaimpien ihmisten sydämet yliopistoilla olimme voittaneet puolellemme jo 60-luvun puolivälissä.

Nuo lähtökohdat asettivat agendan koko loppuelämälleni. Kansainvälispoliittiset tilanteet ja konjunktuurit ovat vaihtuneet. Aina on ollut analysoitavaa – ja asioita, jotka ovat vaatineet toimintaa. Tänään jälleen tuntuu siltä, että maailma – ja Suomessa maailmaan reagoiminen – tarvitsevat poikkeuksellisen paljon sadankomitealaista kylmää analyyttistä järkeä ja rauhanrakenteita vahvistamaan pyrkivää humanistista tai pasifistista ajattelua ja toimintaa.

Olin Sadankomitean ensimmäinen puheenjohtaja ja sittemmin monasti pääsihteeri (oman työn ohella). Olin pitkään myös Rauhanliiton puheenjohtaja. Työurani tein kokonaisuudessaan osuuskauppaliikkeen keskusjärjestöjen palveluksessa. Olen eläkkeellä tutkimus- ja viestintäjohtajan toimesta. Edustin Suomea myös Kansainvälisessä osuustoimintaliitossa (ICA). Sekin on sopinut peacenik-henkisyyteeni. ICA on vankka YK:n ja maailman muiden rauhanrakenteiden puolustaja.

Kalevi Suomela, 77, Rauhanliiton kunniapuheenjohtaja, Helsinki

Kuvassa on taustalla valokuva Sadankomitean helluntaimarssilta 1964. Joukon kärjessä kulkee nuori Kalevi Suomela.

Rauhan tiellä -kampanjan pääsivulle

Lisätietoa Sadankomitean jäsenyydestä ja vapaaehtoistyöstä