Globaalin hallinnon uudistaminen rauhan ehtona

Toisen maailmansodan aikoihin Albert Einstein puhui maailmanhallituksen perustamisen puolesta, jotta ihmiskunta ei tuhoaisi itseään sotimalla keskenään. Tärkeintä Einsteinille oli, että kansallisvaltiot luopuisivat osasta sotilaallista suvereniteettiaan, ja että muodostettava liitto olisi avoin kaikille, myös niille jotka eivät sillä hetkellä olleet halukkaita liittymään. Esimerkiksi Einsteinin neuvostoliittolaiset kollegat pitivät projektia imperialistisena.

Nykyään maailma on paljon keskinäisriippuvaisempi ja ihmiskunnan yhteistä huomiota vaativat globaalit ongelmat ovat moninaisempia kuin toisen maailmansodan aikaan. Polttavia kysymyksiä ovat esimerkiksi ilmastonmuutoksen pysäyttäminen, luonnonresurssien liikakäyttö, maailman väkiluvun kasvun hidastaminen, äärimmäinen köyhyys, kolonialismin pitkäaikaiset vaikutukset ja poliittis-taloudellisten valtakeskittymien purkaminen aidomman demokratian nimissä. Ratkaisujen löytäminen muun muassa edellä mainittuihin kysymyksiin on ehto rauhalle ja vaatii uudenlaisia yhteisiä päätöksentekomekanismeja, jotka ottavat huomioon sosiaalisen oikeudenmukaisuuden niin globaalilla kuin paikallisilla tasoilla. YK:lla on ollut oma roolinsa valtioiden välisessä yhteistyössä, mutta myös sen epäonnistuminen tärkeiden kansainvälisten kysymysten ratkaisijana sekä sen rakenteellinen epädemokraattisuus täytyy tunnustaa.

Globaaleista kysymyksistä yhteisiä sitovia päätöksiä akuuteimmin vaatii ilmastonmuutoksen ratkaiseminen. Sen seuraukset maapallon tulevaisuuden vakauden kannalta ovat kiistämättömät, ja esimerkiksi ilmastopakolaisuus tulee olemaan ennenäkemätön haaste kansainväliselle päätöksenteolle ja ihmisten solidaarisuudelle. Tällä hetkellä köyhin osa maailmasta kantaa suurimman pakolaistaakan. Myös taloudellisten resurssien ennenäkemätön kasautuminen on epäoikeudenmukaisuutensa lisäksi suuri uhka maapallon vakaudelle. Viime vuonna saavutettiin piste, jossa yksi prosentti maailman väestöstä omistaa puolet kaikesta varallisuudesta ja puolet väestöstä omistaa alle yhden prosentin. Talouden demokraattinen kontrolli on kaikkein heikointa kansainvälisessä ympäristössä.

Kansallisvaltioilla on ollut moninaisista ongelmistaan huolimatta oma historiallinen roolinsa eri asteisten demokratioiden synnyssä kansallisilla tasoilla. Niille ominaisesta eksklusiivisuudesta ja päätöksenteon kapea-alaisuudesta on kuitenkin pystyttävä kehittymään eteenpäin. On myös järjen laiskuutta väittää, että kansallisvaltiot olisivat luonnollisia tai ikuisia entiteettejä. Nationalismin kritiikillä tulisi tässä keskustelussa olla tärkeä rooli – samalla ymmärtäen, että sillä on eri rooli silloin, kun sorretut ihmisyhteisöt tavoittelevat itsemääräämisoikeutta.

Miten päätöksentekoa sitten tulisi uudistaa, jotta se vastaisi nykymaailman tarpeita ja kunnioittaisi yksilöiden sekä erilaisten ihmisryhmien itsemääräämisoikeutta? Tähän tuskin kenelläkään vakavasti otettavalla ihmisellä on antaa tyhjentävää vastausta, mutta asiasta on pystyttävä käymään rakentavaa keskustelua, mikäli meitä kiinnostaa elää ihmisarvoista elämää tällä pallolla.

Ensimmäinen askel kohti toimivampaa hallintojärjestelmää voisi olla kansallisvaltion merkityksen vähentäminen vain yhdeksi poliittisen päätöksenteon tasoksi levittämällä päätöksentekoa toisaalta lähemmäksi ruohonjuuritasoa ja toisaalta kansallisvaltioita laajemmalle tasolle koko maailmaa koskevissa kysymyksissä. Sen lisäksi, että vallan korruptoivat vaikutukset ovat hyvin tiedossa, vallan levittämistä voidaan perustella esimerkiksi demokraattisten valtioiden äänestystrendeillä, jotka ovat olleet laskusuhdanteisia 1960-luvulta lähtien. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ihmisiä kiinnostaisi, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Esimerkiksi Suomessa oikeusministeriön ja MTV3:n vuonna 2012 TNS Gallup Oy:llä teetättämän Demokratian tila Suomessa -kyselyn mukaan yli 60 prosenttia vastanneista haluaa politiikkaan enemmän suoria aloitteentekomahdollisuuksia ja tärkeät yhteiskunnalliset kysymykset useammin päätettäväksi kansanäänestyksellä. Toisaalta myös suomalaisten asenteita mittaavan RISC Monitor -tutkimusohjelman mukaan suomalaisten usko järjestöihin on kasvanut puolueisiin verrattuna ja monet olisivat valmiita lähtemään mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan esimerkiksi jossain järjestössä.

Status quon muuttaminen on ja on aina ollut haasteellista, sillä vahvimmassa asemassa olevat tahot ovat loogisesti vastahakoisimpia muutoksen suhteen. Päätöksenteon lyhytkatseisuus ei myöskään ole uusi ilmiö. Mutta maailmasta löytyy myös useita eri viitekehyksissä toimivia yksilöitä ja liikkeitä, jotka pyrkivät kehittämään toimivampia käytäntöjä ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Esimerkiksi keskellä Syyrian sotaa on Rojavan alueella alettu kehittää valtiotonta demokratiaa, joka perustuu muun muassa ruohonjuuritason demokratiaan, sukupuolten tasa-arvoon ja luonnonvarojen kestävään käyttöön. Rojavan yhteiskuntakokeilu on myös osaltaan kurdien kamppailua itsemääräämisoikeutensa puolesta. Kurdit ovat yksi niistä ihmisryhmistä, jotka ovat olleet kansallisvaltiojärjestelmän eksklusiivisuuden suurimpia kärsijöitä ja joiden tilanteen parantamisessa myös kansainvälinen yhteisö on epäonnistunut.

Esimerkiksi Euroopassa lähtökohdat muutokselle ovat erilaisia kuin esimerkiksi Pohjois-Syyriassa, mutta se ei tarkoita, etteikö hyvin erilaisissakin ympäristöissä toimivilta liikkeiltä voitaisi oppia jotain. Se on osa prosessia, jossa etsitään uusia toiminnan ja päätöksenteon muotoja, jotka mahdollistaisivat rauhaisan rinnakkaiselon maapallolla. Brian Enon puhetta DIEM25 -liikkeen esittelytilaisuudessa mukaillen: jos kokataan jotain uutta, ei reseptiä vielä ole. Aletaan kokata ja resepti seuraa perästä.

Pauli Huotari